Saako olla surullinen?

Minua on askarruttanut tämä kysymys jo jonkin aikaa, sillä jokaisella meillä on varmasti hetkiä, jolloin ei vaan “naurata”. Onko näytettävä koko ajan iloiselta ja onnelliselta, vai onko sallittua olla surullinen? Onko surulla oltava tarkka kohde, miksi olet surullinen vai voiko se vain olla jokin sisäinen pahan olon tunne, joka purkautuu kyynelinä? Kyyneleet ovat varmaan paremmat kuin raivo, eikö?

Nämä kaikki ajatukset ovat risteilleet tänään mielessäni. Kaikki tämä kumpuaa siitä, että löysin työhuonetta siivotessani oman “mustan kirjani” ja kun luin sieltä joitakin kappaleita omasta toivottomuudestani vuosia, vuosia sitten, minulle tuli aivan valtavan surullinen olo. Kirjan ensimmäinen kirjoitus on päivätty 10.08.95 ja viimeinen 06.06.2010.

Uskallatko näyttää surullisuutesi? Saako sen näyttäminen ihmiset vaivaantuneeksi? Jos olet surullinen, leimataanko sinut heti masentuneeksi ja kaikkoavatko ihmiset ympäriltäsi? Miten reagoivat ystäväsi? Kun olet näyttänyt surusi, oletko kohdannut vähättelyä ja mitätöintiä? Minä olen. Minua on myös kielletty näyttämästä suruani, sillä eihän “ihmisille” voi näyttää, että itkettää ja jonkin on pielessä. Kirjassa olikin tähän liittyvä huomautus: “Itkeä ei saa. Tunteita, aitoja, ei saa näyttää. Pelaa peliäsi, näyttele. Mikä farssi tämä elämä onkaan!!”

suru

Kun luin kirjaa, olin surullinen oman itseni puolesta ja siitä miten paha mieli minulla on ollut. Toisaalta olin onnellinen siitä, että suurimmaksi osaksi suru on mennyt; ilo ja kiitollisuus ovat tulleet tilalle. Elämä on nyt hyvää, vaikka eteen tulee joskus päiviä, jolloin on surullinen olo. Siihen vain ei kannata juuttua, on etsittävä asioita, joista saa voimaa ja uskoa.

Kuitenkin tulee näitä päiviä, kuten tänään, että oma arvottomuuden tunne nostaa päätään ja yksinäisyyden tunne valtaa mielen. Päiviä, jolloin pienimmästäkin asiasta silmät täyttyvät kyynelistä ja tulvivat yli. Mitä tuon surun taustalla on? Uskon, että se on pelkoa. Pelkoa siitä, että en kelpaa maailmalle tai minulle tärkeille ihmisille, tällaisena kuin olen, pelkoa siitä, että kukaan ei rakasta ja pelkoa siitä, että menettää jotakin todella arvokasta elämässään.

“Mustan kirjani” sisäkannessa lukee seuraavaa: “vaikka tämä onkin vieraskirja, tästä kirjasta on tullut minulle tuttu ja läheinen…. Tämä kirja tietää ajatukseni, tuskani ja iloni. Eli ei niinkään vieras enää. Tämä kirja on ainoa apuni. Ainoa, joka tuntee syvimmät ajatukseni, joka näkee naamioni taakse. Ainoa, jonka kanssa voin olla oma itseni pelkäämättä, että minut hylätään, kun en enää miellytä.”

Kirja on todellakin Musta kirja, mutta on mukava huomata, että kirjaa ei ole kirjoitettu joka päivä. Elämässäni on siis ollut myös hyviä päiviä ja niistä täytyy olla todella kiitollinen. Hyvät hetket kantavat myös sen surun yli. Miten syvä on suru, josta ei pääsekään irti? Luopuminen rakkaista esimerkiksi vie todella kauan aikaa.

12.6.99 ajoin pahan hirvikolarin. Kirjassa kirjoitin siitä näin: “Kiitän Luojaa ja olen onnellinen tästä elämästä, sillä 2 viikkoa sitten ajoin aika pahan hirvikolarin. Mutta minun kirjani ei ole vielä kirjoitettu. Minulla on täällä vielä jokin tehtävä tekemättä….” Sitä tehtävää täytän nyt.

Miten elämäni on muuttunut? Kirjasta löytyi tähänkin vastaus, syksy -97: “Välillä on onneksi niin kiire, ettei ennätä ajatella.” Eli pakeneminen jatkuu tavallaan edelleen. Kun minulle tulee pahamieli reagoin kiireellä ja tuohuamisella, etten tarvitsisi ajatella. Näin siis siirrän suruani vain eteenpäin. Sain tänään hyvän ohjeen. Itke silloin kun itkettää, surukin voimaannuttaa.  Toimitko sinä samoin? Mitkä ovat sinun keinosi?  Kerro minulle kommenteissa, jos haluat. Ne voivat auttaa jotakuta selviytymään.

“Suru on kunniavieras” – Jenni Vartiaisen upeaa biisiä lainatakseni.  

Surunkin hetkellä on ihanaa,jos sinulla on hyviä ihmisiä lähelläsi.
17.6.2000
En usko, että maailmassa on toista niin uskomatonta veljeä kuin minulla on. Hän soitti ja sanoi, että auttaa minua selviytymään. Voi, kun joskus voisin tämän kaiken hänelle korvata. Kiitos Jumala veljeni olemassaolosta.

Tästä kiitän edelleen ja ystävistä. Olette kaikki rakkaita.

Allek.001

 

 

2 vastausta artikkeliin “Saako olla surullinen?”

  1. Suomessa ei tunteita juuri näytetä. Jos jollakin kyyneleet vierivät julkisella paikalla, se saa kanssaeläjät kovin hämmentyneiksi. Kuitenkin jokainen meistä on joskus surullinen, itkettää. Miksi se on tässä yhteiskunnassamme niin pelottavaa ja piiloon vietävää?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *